Mitä radioon tarvitaan? Hmm. Idea, sisältö, välineet ja mahdollisuus tehdä. Idea on. Hyvä. Sisältö? No, ainakin sieltä tulisi musiikkia sekä monenmoista puheohjelmaa. Aloitetaan musiikista.

Mitä minä tiedän lastenmusiikista?

Minä en ole ikinä lakannutkaan kuuntelemasta tiettyä lastenmusiikkia: olen viihdyttänyt ihmisiä monissa pari-kolmikymppisten juhlissa soittamalla M.A.Nummisen oivaltavia ja hauskoja biisejä ja kirpputoreilta poimin usein myös joitakin oman lapsuuteni lastenmusiikkivinyyleitä. Kun on oikein surkea olo, kuten voimakas veisalgia, etsin Youtubesta lapsuuden lempipiirrettyjen tunnuskappaleita lohdutukseksi.

En kuitenkaan voi perustaa lastenradiota pelkälle M.A.Nummiselle, ja niitä italiankielisiä robottipiirrettyjen renkutuksia ei nyt valitettavasti voi käyttää ollenkaan. Tunsin toki lastenmusiikkia ennenkin – itse asiassa luulin tuntevani genren suhteellisen hyvin. Tiesin, että lapsille on tehty hienoa musiikkia jo 30-luvulla. Georg Malmstén lauloi ikimuistoiset Mikki Hiiri -laulut pikkusiskonsa Greta Pitkäsen kanssa. Greta menehtyi nuorena, eikä Jori pystynyt kuulemma itse kuuntelemaan Mikki-laluja vuosikymmeniin. Heti tulivat mieleen myös 70-luvun Badding- ja Irwin-levytykset, vanhat kunnon Putte Possu- ja Korkeasaari-laulut sekä upeita klassikoita kuten Marjatta Pokelan Mörkö-ooppera tai Mikko Alatalon Eläimiä suomalaismetsissä. Tiesin mm. sellaisten asioiden olemassaolosta kuin Smurffit, Ti-ti-nalle ja Muumi-laulut, ja olin ilolla seurannut, kuinka Kengurumeiningin ja Saurusten kaltaiset oikeat yhtyeet ovat olemassa nimenomaan lapsiyleisöä varten. Olin myös fiilistellyt Ipanapa-hanketta: vihdoin taas eturivin kotimaiset pop-artistit tekevät myös lastenmusiikkia – oliko se tässä välillä kiellettyä tai epämuodikasta?

Joka tapauksessa yllätys oli silti valtava, kun ymmärsin lastenmusiikin koko määrän. Minulle tuli sellainen olo, kuin olisin löytänyt kokonaan uuden musiikkigenren! Tältä se tuntui silloin hiukan alle kolmikymppisenä, kun vihdoin aloin ymmärtää oopperaa. Muistan kuulleni oopperaa paljonkin lapsuudessa, mutta vasta aikuisena se niin sanotusti kolahti, ja sitten olikin pakko opiskella merkittävimmät säveltäjät, teokset ja tarinat. Nyt tuli samanlainen tulva artisteja ja musiikillista varieteettia. Olin innoissani! Kannoin levyjä selkä vääränä kaupasta, kavereilta ja kirjastosta. Kuuntelin yhtyeitä nimeltään Henxelit, Paukkumaissi, Jytäjyrsijät, Frööbelin palikat, Tuttiritari, Pellekaija Pum, Sotta ja Pytty sekä Orffit. Halusin lisää! Matkustin Pessi Levannon siivittämänä vuohen kanssa ympäri maailmaa, päädyin Emma Salokosken ja UMO:n kera sirkukseen, maistoin hevipitsaa ja marssin synttärimarssia, nauroin vedet silmissä ”limonaatia, sitä pitää lisää vaatia”-riimittelyä ja tutustuin hiukan epäröiden kappaleeseen ”Kyhmykäs soittaa karvaista pianoa”.

Lastenmusiikkijulkaisut voidaan laittaa näihin kategorioihin:
1.) Muulla musiikin saralla ansioitunut artisti levyttää tunnettuja lastenlauluja
2.) Muulla musiikin saralla ansioitunut artisti levyttää uusia lastenlauluja
3.) Lastenmusiikkiartisti julkaisee omia uusia lastenlaulujaan
4.) Kuoro, luokka, päiväkotiryhmä tai vastaava ensemble julkaisee levyllisen lastenlauluja
5.) Jokin ei varsinaisesti lapsille tehty laulu toimii myös lapsiyleisölle

Ykköskategoriassa on monia hienoja tulkintoja, mutta miksi minusta tuntuu, että usein lastenmusiikissakin alkuperäinen on silti alkuperäinen? No, olen kerännyt talteen kaikki löytämäni verisot tunnetuista lastenlauluista ja aion toki soitella niitä kaikkia radiossakin.

Musiikkientusiastina keskityin aluksi nimenomaan kategorioihin kaksi ja kolme. Uusia lastenlauluja on tehty kaikissa genreissä. Lapsille on nykyään jazzia, heviä ja hiphoppia, ja lastenmusiikki on levittäytynyt päiväkerhoista ja lastentapahtumista rock-klubeille ja valtavirtaradioihin. Hienojen kotimaisten taiteilijoiden lastenlaulut ovat usein persoonallisia ja nimenomaan kuulostavat kyseiseltä artistilta. Onneksi moni taiteilija keksii tehdä kappaleita myös lapsiyleisölle! Kategorian kolme artistit keskittyvät nimenomaan lapsiyleisöön, tekevät sitä usein työkseen ja ainakin niin sanotusti tuntevat kentän parhaiten. Meillä on ihan mielettömiä lastenmusiikkibändejä, joita vastavuoroisesti aikuinenkin voi diggailla hyvällä omallatunnolla.

Neloskategoriassa on paljon omakustanneäänitteitä ja amatöörimäisempiä esityksiä, mutta moni niistä on omalla tavallaan aito ja viihdyttävä. Tässä nouseekin kysymys yleisön odotuksista: haluaako lapsi kuulla virheetöntä soittoa ja laulua vai onko esityksestä välittyä tunnelma tärkeämpi? Onko lasten joukossa rokkipoliiseja?

Vitoslaariin olen etsiskellyt kappaleita, jotka esitystyylinsä ja tekstinsä puolesta toimivat myös lapsiyleisölle. Lapset eivät käsittääkseni ymmärrä kovinkaan hyvin ironiaa, joten teksti pitää voida tulkita ihan perustasolla. Toisaalta kaikenlainen absurdismi ja sanoilla leikittely on lapsista viihdyttävää. Olen nyt löytänyt kymmenisen kappaletta tähän kategoriaan, esimerkkeinä J.Karjalaisen Apinaorkesteri tai Eppu Normaalin Lainelautaileva lehmänmaha rock and roll.

Lastenlauluja voi myös luokitella aikakausittain tai sanoitusten perusteella tai sillä, minkä ikäisille lapsille ne on tarkoitettu. Ehkäpä pohdin näitä lisää myöhemmin.

Mutta mitä soittaisin radiossa? Onko radiollani kasvatustehtävä? Entä pitääkö minun ajatella kaupallisen radion tavoin eli soittaa paljon hittejä? Tietysti haluan, että lapset pitävät kanavasta ja tietysti haluan myös esitellä kaikenlaisia lastenlauluja. Soittolista minun on pakko ohjelmoida koska teen tätä toistaiseksi yksin – muutenhan saisin istua 16 tuntia vuorokaudessa valitsemassa levyjä.

Minulla on nyt yli 1600 lastenlaulua. Hienoa. Opetellaan siis samalla ohjelmoimaan soittolistaa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *